Yksinäisyys ympärillämme

Huy Phan 100866 Unsplash 1

1990-luvun puoliväli ja uutuuttaan kiiltävä kauppakeskus, mallinuket designervaatteissaan viekottelevasti hymyillen ikään kuin sisään kutsuen. Vahatut lattiat, joista oli miltei mahdollista peilata omaa kuvajaistaan ja pylväisiin kiinnitetyt värikkäät ilmapallot. Nauravia iloisia ihmisiä ostoskasseineen ja penkille viereemme istuuntuva silmiinpistävän huoliteltu ja kaunis vanhempi nainen. Naisella oli yllään kirkkaanpunainen jakkupuku ja mustat korkokengät. Hänen huulensa olivat punatut, kynnet lakattu ja tukka jokaista hiussuortuvaa myöden aseteltu.

- Minä olen niin yksinäinen, nainen sanoi lannistuneella äänensävyllä kyyneleet silmissään, saanko jutella teille hetken? Nyökkäsimme hämmästyneinä ystäväni kanssa. Keskustelu jäi lyhyeksi, sillä oli juostava bussiin.

Vuosi 2001 ja betonilaatikoiden täyttämä lähiö. Minulla ei ole enää ketään, mies hymähti. Televisiosta näkyi Suomi-filmi ja minä katsoin sanattomana vanhan miehen täriseviä käsiä, kun hän joi kahvia pienen opiskelijahuoneeni kirjoituspöydän ääressä. Pahoittelin, kun minulla ei ollut oikeita posliineita, joista kahvia tarjota, ainoastaan kolkot mukit. Minä annan sinulle kupit, mies sanoi, kenelle minä niitä säästäisin. Olin tullut kotiin tunti aikaisemmin, yhtä aikaa naapurin vanhan herrasmiehen kanssa. Hymyilimme toisillemme vierekkäisillä asunnon ovilla ja minä menin sisään. Tunnin päästä ovikello soi. En olisi kenenkään muun ovelle uskaltanut mennä, mies sanoi, ovi ei aukea, lukko on varmaan rikki. Tunsin hämmennystä, sillä minun punk-henkinen nuorisotyylini oli kaikkea muuta kuin sovinnainen ja helposti lähestyttävä. Mies oli kertonut ensimmäisen kerran kohdatessamme asuneensa talossa sen valmistumisesta, aina 1960-luvulta lähtien, kun itse olin viihtynyt siellä vasta pari kuukautta. Hänellä oli olohuoneessaan kiikarit, joilla hän katseli alas kadulle ihmisvilinään. Kerran viikossa hän teki bussiretken kaupungin keskustaan.

- Jotta edes näkisin ihmisiä.

Mies oli menettänyt niin vaimonsa kuin ainoan poikansa jo 1970-luvulla. Nyt, lähemmäs 90-vuotiaana hän oli ollut yksin jo parikymmentä vuotta, puhumatta juuri kenellekään.

Syyskuu 2017 ja keskiluokkainen kerrostalo. Pistävä haju rappukäytävässä ja yltä päältä huputetut miehet maskit kasvoillaan. 60 asuntoa taloyhtiössä, mutta kukaan ei ollut osannut kaivata 7. kerroksen eläkeläismiestä. Naapurit havahdutti vasta imelä haju, joka ei tullutkaan remonttijätteistä tai liian pitkäksi venyneen viikonlopun drinkkilajitelman ja pikaruoan sekasotkusta hissin nurkassa. Rappukäytävän seinille viikoiksi kiinnitetyt hajunkerääjät ja nauhoin eristetty piha sekä kolkko kolina, joka lähti siitä, kun koko ihmisen maallinen omaisuus heitettiin parvekkeen kautta nostolavalle ja siitä edelleen jätelavalle. Lapset, jotka leikkivät ninjaa tiukasti suljetun jätelavan päällä riemusta kiljahdellen. Teki mieli huutaa vähän kunnioitusta!, mutta pysyin vaiti. Yläkerran yksinäisen miehen viimeinen teko oli tuottaa iloa lapsille, jotka hyppivät nyt hänen omaisuutensa päällä, kaikkien niiden tarinoiden, jotka jäivät kertomatta.

Hävettää. Kaikki tämä yksinäisyys ympärillä enkä minä ole osannut tehdä mitään? Olisinko voinut istua ostoskeskuksen penkillä vielä vähän pidempään? Seuraava bussi olisi lähtenyt tunnin kuluttua. Olisiko vaatinut liikaa aikaa käydä joskus tervehtimässä naapurin herraa vielä senkin jälkeen, kun muutin pois? Miksi tyydyin joulukortin lähettämiseen? Olisinko voinut joskus pysähtyä käytävässä juttelemaan yläkerran eläkeläisen kanssa? Mitä inhimillisyyttä se väkinäinen hei, jonka sain kolmen vuoden aikana suustani ulos puristettua, muka osoitti?

Mikä tekee ihmisestä näkymättömän, kun hänestä tulee vanha?

Miten valtava määrä viisautta, mielipiteitä ja nuoruusmuistoja jää kuulematta vain siksi, ettei ole ketään, jolle puhua? Mediassa melskataan jatkuvasti eläkerahojen riittämättömyydestä, huoltosuhdevajeesta ja siitä, että taakka on liian suuri nuorille sukupolville kannettavaksi. Kuka pitäisi vähän kovempaa ääntä niiden puolesta, jotka ovat jo työnsä tehneet? Vanhukset ovat niitä, jotka joskus jakoivat meille ruoan koulukeittoloissa, ajoivat bussia, kun menimme kesällä mummolaan, siivosivat jumppasalit ja myivät lauantaikarkit. Miten me unohdimme heidät ja sen avun ja ilon, jota olemme heidän kauttaan itse saaneet?

Kuusi kappaletta hentoja ruusukoristeisia posliinikuppeja on edelleen tallessa. Kahdenkymmenen vuoden aikana niistä ei ole juotu kovin usein. En oikein osaa selittää miksi. Ehkä sen vuoksi, että olen laiska tiskaamaan käsin enkä halua haalistaa kuppien kultareunusta tai siksi, että minulta puuttuu espressokeitin ja kupit olisivat kokonsa puolestaan omiaan juuri sen juomiseen. Tai ehkä siksi, että tunnen edelleen syyllisyyttä ja surua siitä, että en ymmärtänyt paremmin, etten pysähtynyt. Miten kävi kohtaamilleni vanhuksille? Naiselle ostoskeskuksessa ja naapuriasunnon kohteliaalle herralle? Olivatko he vielä yksin vai pitikö joku heitä kädestä viime hetkellä?

Turun Sanomien vuonna 2011 tekemän selvityksen perusteella, joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Tutkimusten perusteella itsemurhaan saatetaan päätyä masennuksen tai yksinäisyyden takia. Olenko tehnyt tarpeeksi yksinäisyyden ehkäisemiseksi? Oletko sinä? Jonain päivänä minustakin tulee vanhus. Ja sinusta. Jäämmekö silloin yksin? Miltä tuntuu, jos ainoa kuulemamme elävä ihmisääni on lähikaupan kassan lakoninen ”kaksikymmentäneljä euroa ja kahdeksankymmentä senttiä”? Entäpä jos on enää pikakassoja? Lakkaammeko silloin olemasta? Kuten Honoré de Balzac kirjoitti solitude is fine, but you need someone to tell that solitude is fine.