Sinä olet aurinkoni

Melissa Askew 678855 Unsplash
Maaliskuu 2008. Pääsiäinen oli sinä vuonna kalenterissa tavallista aikaisemmin. Talvi piti vielä itsepäisesti kiinni oikeuksistaan eikä suostunut päästämään vihreisiin harsoihin pukeutuvaa kujeilevaa kevättä lintuairueineen reviirilleen. Se pääsiäinen oli erilainen, ankea ja pelottava, käänteentekevä.

En muista enää, mistä koko keskustelu lähti. En muista tilannetta, mutta muistan oman vanhan huoneeni lapsuuden kodissa ja lapsen leikkimässä lattialla maton päällä. Muistan tunnelman, jossa oli samalla tavalla aavistus surumielisyyttä kuin ranskalaisissa taide-elokuvissa ja aavistus jännitystä kuin juuri ennen työhaastatteluun menoa. Muistan jään katukivetyksillä, vettä tiputtelevat pajunkissat ja sen miltä sulava lumi oli tuoksunut, kun olin astunut ulko-ovesta sisään. Muistan riitelyn äidin kanssa, mutta en riidan aihetta. Muistan lauseen, jonka huusin epätoivoisena ja turhautuneena ”Sano nyt sinäkin, että tämä lapsi ei ole normaali!” Muistan, miten äiti rojahti tuolille ja alkoi itkeä. Miltei kaikki muistot ja mielikuvat väreistä ovat pyyhkiytyneet pois. Muistan harmauden huoneessa ja ihmisissä, harmauden, jota ei todellisuudessa ollut kuin minun mielessäni. Muistan pääsiäisen keltaisen kaiken keskellä. ”Sitä minäkin olen miettinyt jo pitkään” äiti vastasi ja jatkoi ”Mutta en ole uskaltanut ajatella, olen yrittänyt unohtaa. Varaa lääkärineuvola.”

Siiri oli tuolloin 2,5 -vuotias. Miehellä oli syntymäpäivä ja hän oli kutsunut kavereita viettämään saunailtaa kotiimme. Minä lähdin suosiolla Siirin kanssa vanhempieni luo evakkoon. En osaa sanoa, miksi kaikki purkautui juuri silloin. Vielä nyt yli 10 vuotta myöhemmin huomaan, miten tehokkaasti olen yrittänyt blokata melkein kaiken Siirin syntymän ja tuon pääsiäisen välistä pois.

Siiri oli toivottu lapsi, vaikka saapuikin yllätyksenä elämäämme.

Olimme puhuneet miehen kanssa lapsesta ja pohtineet, että nyt voisi olla sopiva hetki. Raskaustestin kaksi punaista viivaa muuttuivat riemunkiljahdusten ja valtavan surun kautta lopulta elämän suurimmaksi iloksi. Hirvittävien vatsakipujen johdosta olin päätynyt terveyskeskukseen ylimääräiseen ultraan, jonka jälkeen jo omilta kouluvuosilta tuttu lääkäri oli todennut, että valitettavasti kyseessä on kohdunulkoinen raskaus. Että Kipu johtuu siitä, kun kohtu venyy, mutta alkio on munasarjassa. Sain lähetteen läheisen pikkukaupungin sairaalaan, jossa gynekologi vahvisti diagnoosin. Pitäisi leikata, poistaa toinen munasarja ja munanjohdin kokonaan. ”Älä sure, kyllä minä tiedän tapauksia, että on tultu raskaaksi, vaikka toimiva munasarja ja munanjohdin ovat olleet eri puolilla” lääkäri totesi ennen leikkausta. ”Kyllä sinä voit vielä lapsia saada, vaikka vaikeaa se varmasti tulee olemaan”. Muistan, miten mies piti minua kädestä tyhjin silmin ja minä itkin.

Kun sitten heräsin nukutuksen jälkeen, lääkäri seisoi vuoteeni vieressä ja totesi, ”Ei se ollutkaan kohdun ulkoinen. Siellä se kasvaa pieni alkio sinun vatsassasi ihan normaalisti. Siellä olikin vaan kystia munanjohtimessa. Emme poistaneet mitään”. Muistan, miten taas itkin, tällä kertaa ilosta ja miehen äsken vielä tyhjät silmät hymyilivät leveämmin kuin koskaan. Muistan, miten menimme sairaalasta vanhempieni kotiin ja isä tuli halaamaan minua heti eteisessä. En muista, että olisin nähnyt sairauden runtelemaa isääni vuosiin yhtä onnellisena. Hän näkisi sittenkin ainakin yhden lapsenlapsen.

Pieni arpi alavatsassa muistuttaa edelleen Siirin alkuvaiheista. Aina ajoittain mieleeni hiipii ajatus, voisiko kaikki johtua siitä, että Siirin ei annettu kasvaa rauhassa vatsani suojassa. Menivätkö ne sörkkimään jotain juuri pahassa kohtaa? Siksikö minulla on nyt kehitysvammainen lapsi? En saa koskaan tietää. En usko, että edes kaikkein pätevin lastenlääkäri ja kehityksen asiantuntija osaisi vastata kysymykseeni. Ja loppujen lopuksi, en enää tässä kohtaa koe, että vastauksen laadulla olisi minulle mitään merkitystä.

Siiri on minulle täydellinen juuri sellaisena kuin on.

Pääsiäinen 2008 tuskin koskaan saa mielessäni harmaan rinnalle yhtään enempää värejä kuin keltaisen. Vuosien varrella keltainen kuitenkin on muuttunut mielessäni aina vain vahvemmaksi syöden pala palalta harmaata tieltään. Se keltainen ei ollut tulppaanien, saati rairuohossa jököttävien pienten koristetipujen väri. Se oli ilon väri. Vasta jälkeen päin olen tajunnut, että tuo keltainen huoneessa oli Siiri, joka kaikessa erikoisuudessaan ja vilpittömyydessään hohti valoa harmaan huoneen keskelle. Siiri oli ja on minun aurinkoni, jonka energiallaan ohjaa eteenpäin läpi harmaiden päivien, kasvattaa silmut uudestaan, kun usko meinaa joskus loppua.