Riidelläänkö erossa tavaroista?

Tania Melnyczuk 1329691 Unsplash
Tavarat. Kaikki ne loputtomat parittomat kupit, isoäidin keinutuoli ja häälahjaksi saatu klassinen astiasto. Valtava määrä tavaraa ja vielä enemmän muistoja. Jostain syystä kaikesta romustakin tulee helposti elämää tärkeämpää, kun ero osuu eteen.

Yhtäkkiä se varastossa viisi vuotta purkamattomana ollut muuttolaatikkokin alkaa kiinnostaa. Osa haluaa epätoivoisesti hävittää kaiken entisestä muistuttavan, osa pitää kynsin hampain kiinni jokaisesta sentistä ja rumasta rispaantuneesta perintöryijystä.

Miksi toimimme kuin toimimme?

Miksi joku luovuttaa erossa koko omaisuutensa ja toinen taistelee viimeisestäkin ehjästä sukkaparista? Miksi rikkinäinen designvaasi, joka oli jo menossa roskiin, muuttuu yhtäkkiä tärkeäksi? Miksi ne toiselle liiton aikana rakkaudella ostetut korutkin pitäisi myydä? Mitä meille oikein tapahtuu, kun parisuhde päättyy?

Omasta erostani on viisi vuotta. En ole oikeastaan edes aikaisemmin tullut ajatelleeksi koko omaisuusasiaa sen tarkemmin, sillä saimme jaettua kaiken, näin jälkeen päin ajateltuna, suorastaan idyllisen helposti. Mistään ei oikeastaan edes keskusteltu, rahat puoliksi, kaikki puoliksi. Mutta jokin logiikka meilläkin sentään oli, vaikka vasta nyt sen tiedostan. Kumpikin vei ikään kuin omansa. Meillä ei ollut avioehtoa, kumpikin otti omat perintökalleutensa, lipastoista mummon pellaviin. Uusiin omiin koteihin kannettiin myös ne aikanaan ensimmäiseen omaan kotiin hankitut kattilat, mutta jotain kumpikaan ei halunnut. Oliko se tietoista? En ole varma. Yhteiseen kotiin ostettu suuri ruokapöytä, jonka ääressä jouluna oli syöty ja jonka ympärille suku kerääntyi viettämään lasten syntymäpäiviä, häälahjarahoilla ostettu vaatekaappi, yhdessä valittu sohva, ne kaikki jäivät jälkeen.

Vasta nyt olen tajunnut, että molemmat jätimme ison osan entistä taaksemme. Yhteiseen kotiin ei jäänyt kumpikaan ja yhteisistä tavaroista säästettiin vain osa. Mistä se johtui? Meillä oli hyvä liitto, joka kuitenkin päättyi. Olisivatko yhteiset tavarat uudessa kodissa muistuttaneet liikaa epäonnistumisesta? Olisiko heti eron jälkeen ollut vaikea katsella elokuvia sohvalta, jossa perjantai-iltoja oli yhdessäkin istuttu? Ehkä oli helpompi päästää irti, kun entinen ei ollut koko ajan silmissä. Ero vaatii aina surutyön, vaikka se kuinka sovussa hoituisikin.

Voiko edes avioehto tehdä asioita helpommaksi, jos riidan siemen on kylvetty?

Voiko avioehto auttaa, jos eroavan parin välillä on aavistuksen liikaa katkeruutta ja eropäätöstä on venytetty ihan pikkuriikkisen liian kauan? Rahasta ja arvo-omaisuudesta voi kyllä sopia paperilla, mutta ei ehkä kuitenkaan niistä yhteisistä matkamuistoista tai uniikista puuveistoksesta. Onko sellaisia avioehtoja muka tehty, että kaikki olisi onnistuttu listaamaan niin tarkkaan, ettei mitään riitaa syntyisi? Tuskin.

Ja sitten on niitä, jotka eivät halua mitään. Niitä, jotka lähtevät yhteisestä kodista täysin vapaaehtoisesti pelkät vaatteet mukanaan. Niitä, jotka eivät halua mitään, yhtään mitään, edes talvirenkaita autoonsa, jos ne on yhdessä ostettu. Ehkä koko liitto on ollut niin vaikea, että tuntuisi vastemieliseltä ajatukselta ottaa yhtään mitään, ei yhtä euron senttiäkään, vaikka olisi oikeutettu puoleen kaikesta. Jos on tarpeeksi rikki, haluaa ehkä vain unohtaa kaiken. Ei halua likaista rahaa, ei muistoja, ei mitään.

Voiko kaikesta kuitenkaan luopua?

Pelko, syyllisyys, lannistus, ahdistus, pettymys, suru, katkeruus, viha, kostonhimo…Tunteita, joita ero usein herättää. Kaikki samat tunteet saavat myös aikaan sen, että joko luovutamme tai taistelemme. Oli tunnetila mikä tahansa, niin ehkä sekä luovuttajan että taistelijan olisi syytä pysähtyä hetkeksi miettimään, mikä oikeastaan on se kaikkein järkevin ratkaisu. On asioita, esineitäkin, joista kannattaa taistella. Ja toisaalta, on myös rahaa, josta voi luopua.

Kuva: Tania Melnyczuk.