Kuinka kauan äiti on äiti ja minä hänen lapsensa?

Kadet

Kesätuuli on pudottanut linnunpesän maahan. Pikkuruiset linnunpoikaset piipittävät hädissään olemattoman pientä nokkaansa aukoen. Niiden silmillä ei vielä pysty näkemään kunnolla ja siipien luut paistavat läpi kuin risut keväthangessa. Muutama untuva kasvaa hennosti siellä täällä niiden läpikuultavassa ihossa. Emoa ei näy missään. Miten poikasten nyt käy? Sieppaako kettu pesän maasta vai osaavatko poikaset ehkä jo sittenkin etsiä itselleen ruokaa ja piilotella pensaissa riittävän pitkään, että niiden omat siivet alkavat kantaa?

Kun oma vanhempi sairastuu tai kuolee, saattaa aikuinenkin lapsi tuntea itsensä yhtä avuttomaksi ja orvoksi kuin yllättäen hylätyksi tullut linnunpoikanen. Vaikka kuinka kasvamme ja aikuistumme, saatamme usein puoliksi tietoisesti sulkea silmämme omien vanhempiemme ongelmilta ja vanhenemisen mukanaan tuomilta haasteilta. Lapsen silmissä vanhemmat ovat supersankareita, jotka pystyvät kaikkeen. Kun naapurin lapsi lällätti huonoista hyppynarutaidoista, äiti lohdutti ja opetti paremmaksi. Isä korjasi pyörän kumit ja rakensi omin käsin valtavan nukkekodin, jollaista ei ollut kenelläkään muulla. Saattoi aina luottaa siihen, että vanhemmat auttavat. Ovelta ei koskaan käännytetty pois ja ruokakassin sai pyytämättäkin matkaansa, kun lähti junalla takaisin kohti kaupunkia ja kodin asemaa toimittanutta opiskelijasolua. Lapsen rooli istuu keski-ikäisessäkin niin vahvasti, että siitä on vaikea päästää irti. Vaikka emme tahdokaan ajatella asiaa, jossain kohtaa roolit väistämättä kääntyvät toisin päin. Totuutta ei välttämättä pysty myöntämään, ennen kuin pakon edessä.

Kuinka moni on henkisesti valmis muuttumaan vanhemmaksi omalle äidilleen tai isälleen?

Samalla tavalla kuin isä ja äiti joskus vaihtoivat vaippaa ja syöttivät lastaan, voi moni lapsi vartuttuaan joutua tekemään saman vuorostaan heille. Vaaditaan valtavasti uskallusta.

Oma isäni sairastui vakavasti jo ollessani teini-iässä. Isä vanheni etuajassa ja minun oli usein vaikea hyväksyä, että hän harmaantuu nopeammin kuin joidenkin muiden isoisät. Isän diagnoosin perusteella osasin hyvissä ajoin odottaa tulevaa. Tiesin, että jossain kohtaa katoaa liikkumiskyky ja pian sen jälkeen muisti ja sanat. Asiaa oli niin vaikea käsitellä ja hyväksyä, että oli yksinkertaisempi vain sulkea silmänsä kaikelta. Oli liian vaikea nähdä, kuinka itselle tärkeää ihminen vähitellen kuihtuu pois ja muuttuu joksikin vieraaksi. Jälkeen päin olen tuntenut syyllisyyttä siitä, miten helpon tien valitsin. En pystynyt samaan kuin veljeni, joka huolehti isästä, ruokki ja katsoi perään silloin, kun askel vielä nousi, mutta mieli harhaili jo jossain nuoruuden muistoissa. Minä hukutin itseni työhön ja lapsiarkeen. Vaikka sairauden merkit ovat usein silmiinpistävämpiä kuin vanhenemisen, ovat molemmat selkeästi nähtävissä, jos vain on valmis riisumaan laput silmiltään. Ei riitä, että valmistautuu fyysisesti huolehtimalla paperiasiat kuntoon, pitää valmistautua myös psyykkisesti.

Nyt olen alkanut huomata, miten korostetusti tarkkailen äidin ikääntymisen merkkejä. Onko hän ehkä harmaantunut lisää viime näkemästä? Onko autolla ajaminen enää yhtä varmaa kuin ennen? Vanheneminen näkyy kumarasta ryhdistä ja entistä hitaammista askeleista. Siitä, miten ei enää jaksa kantaa multasäkkejä pihan kauimmaiseen nurkkaan tai leipoa seitsemää eri sorttia yllätysvieraita varten. Äiti on alkanut levätä päivisin kuten mummu aikoinaan. Hän on muuttunut saman näköiseksikin kuin mummu. Kun isä kuoli, en pitkään aikaan pystynyt käymään lapsuudenkodissani. Siksi, että jotain oleellista puuttui, mutta myös siksi, että pelkäsin jo valmiiksi huomaavani vanhuuden myös äidissä. Äidillä ei ole diagnoosia, mutta äiti on ihminen ja ihmiset vanhenevat. Ehkä pelottavinta on, kun äiti on alkanut puhua omista hautajaisistaan ja käyttää samoja kyynisiä ilmaisuja kuin mummu aikoinaan: ”Jos minun terveyteni vain riittää, jos saan täällä silloin vielä olla…” Omien vanhempien vanhenemisen huomaa fyysisten merkkien sijaan parhaiten siitä, että nämä lakkaavat suunnittelemasta tulevaisuutta. Miten siihen voi valmistautua ja samalla valmistella itseään ottamaan enemmän vastuuta? Lapsen ja vanhemman välinen side on ainutlaatuinen. Vanhemmuus ei lopu koskaan eikä koskaan lakkaa olemasta jonkun lapsi.