Voiko avioeron jälkeinen rauha kestää?

Glen Carrie 66914 Unsplash

Perinteisen aapiskirjan lisäksi on olemassa jos jonkinlaisia ABC-opuksia. ABC yrittäjälle, ABC yhdistykselle, ABC kotipuutarhurille, ABC hyvään eroon… Kaikkia aakkosia yhdistää se, että niillä pääsee hyvään alkuun ja saa perusasiat kuntoon. Pelkkä aakkosten osaaminen ei kuitenkaan takaa diplomia, sillä eihän lapsellekaan riitä, että oppii lukemaan. Saamaansa tietoa pitäisi myös osata soveltaa tai voi tahtomattaan ajautua maailman tuulissa ihan väärälle ulapalle. ABC / kissa kävelee / tikapuita pitkin taivaaseen rallatetaan vanhassa lastenlorussa. Mutta käveleekö sittenkään? Mitä jos kissa astuukin tyhjää siinä, missä pitäisi olla Ä:tä markkeeraava puola? Aakkoset kun voivat olla erilaiset riippuen siitä, mistä suunnasta niitä katsoo. 

Omasta erostani on kulunut nyt aika tarkalleen neljä vuotta. Meillä on ollut alusta alkaen hyvät ja mutkattomat välit, joita joku voisi kuvailla jopa lämpimiksi. Ex-mies on monessa paikassa edelleen merkittynä lähiomaiseksi ja hänellä on minun vara-avaimeni. Asumme 400 metrin päässä toisistamme ja olemme tekemisissä viikoittain lasten asioihin liittyen. Meillä on läheiset välit myös toistemme vanhempiin, ja ex-mieheni tapaa äitiäni useammin kuin minä. Meillä on molemmilla uusi vakava parisuhde ihmisen kanssa, joka on astunut myös yhteisten lastemme elämään. Kaikki on sujunut pelottavan hyvin. Ehkä juuri se onkin saanut minut pohtimaan, mikä voisi tätä vakaata venettä keikuttaa. Pienet riidat lasten oikeasta unirytmistä tai pukeutumisesta eivät saa alusta uppoamaan, mutta jos toinen päättäisi uuden onnensa nimissä rikkoa tutut ja turvalliset arjen kaavat voisivat vähintäänkin airot tippua kyydistä. Olen rakentanut oman elämäni liiaksikin sen varaan, että lasten isä asuu lähellä ja arjen rytmi säilyy ikuisesti yhtä tasaisen ärsyttävänä ja ennalta-arvattavana kuin radioiskelmien kertosäkeet. Mutta ihan vain ajatusleikkinä, johon heittäytyminen jopa hieman pelottaa:

Mitä, jos ex-puoliso ilmoittaisi löytäneensä täydellisen kumppanin lisäksi sen unelmien punaisen tuvan ja perunamaan, joka ei sijaitsekaan enää ihan kulman takana? 

Lapsi voi tällä hetkellä lain mukaan olla kirjoilla vain yhdessä osoitteessa. Jos on erottu, lapsella voi olla virallisesti yksi lähivanhempi, vaikka reaalimaailmassa ja vuoroviikkoasumisen yleistyttyä vakituisia koteja on käytännössä usein kaksi. Jos lähivanhempi päättää muuttaa toiselle paikkakunnalle ja lapsi on yhteishuollossa, tarvitsee maistraatti kirjojen siirtoon lapsen osalta molempien vanhempien luvan. Mutta jos muuttaja onkin lain silmissä etävanhempi vaikkakin käytännössä epävirallinen lähi-isä tai -äiti, on tilanne toinen. Etävanhempi voi muuttaa vaikka 100 km päähän ja samalla ilmoittaa, että haluaa edelleen lapset itselleen joka toinen viikko. Jos virallista lastenvalvojan tai oikeuden ratifioimia paperia lasten elämän järjestämisestä ei ole tehty, ongelma räjähtää väkisin kasvoille kuin liian täyteen toiveikkaasti puhallettu ilmapallo. Edes helium ei kannattele loputtomiin, ja harva ero on ikuisesti pelkää ilokaasutrippiä.  

Muuttaessaan kauas etävanhempi voi joko naivisti tai kylmästi olettaa, että asiat hoituvat kuten ennenkin.

Hän ripustautuu siihen, että lähivanhempi istuu jatkossa autossa nykyistä hieman enemmän. Hän voi syyllistää lähivanhempaa siitä, etteivät lapsen arkeen kuuluvat harrastukset enää järjestykään ja valittaa, kuinka koulumatkat menevät hankaliksi kahdella bussilla kuljettaessa ja yli tunnin suuntaansa kestäen. Muutto oli tehtävä, koska lapsi tarvitsi enemmän tilaa, eivätkä omat palkkaeurot entisellä asuinalueella olisi siihen taipuneet. Kaikki on lapsen parhaaksi, kuinkas muuten. Missä kohtaa oma kantti riittäisi sanoa toiselle, ettei hienosti suunniteltu uusi kaava toimi käytännössä? Ettei voi tai ole edes valmis järjestelemään uudelleen koko omaa elämäänsä ex-puolison talounelman ja rakkauselämän ehdoilla? Kumpi olisi tässä kohtaa lasten silmissä se hankala vanhempi? Kumpi olisi syyllinen? Se, joka muutti vai se, joka ei ollut valmis muokkaamaan omaa elämäänsä uusiin uomiin? Kuka ottaa marttyyrin viitan kantaakseen ja kuka syyllisen sotisovan? 

Puolivälin ABC:n parkkipaikka ja sanaton kohtaaminen valkoisten viivojen ja eriväristen toyotoiden, audien ja seatien kansoittamassa viidakossa. Valkean auton takaovi aukeaa ja lapset hyppäävät ulos vain siirtyäkseen kuin huomaamatta samalla hetkellä avautuneen mustan auton takaovesta sisään. Eleetön nyökkäys lasin läpi kuskin paikalta toiselle, pelkiksi viiruiksi puristuneiden silmien tiukka katse ja kiristyneet leukaluut. Ei puutu kuin Enrico Morriconen pahaenteinen musiikki, ja kuvailtu kohtaus olisi kuin 60-luvun spagettiwesternistä juuri ennen kohtalokasta ampumavälikohtausta. Minulle tämä on vasta kauhukuva elämää imitoivan technicolor-filmatisoinnin heräämisestä henkiin. Monelle muulle eronneelle vanhemmalle tämä on todellisuutta.