Vanhuus on erilaista kuin ennen

Matthew Bennett 425573 Unsplash

Olen viime aikoina muistellut erityisen paljon isovanhempiani. Olen muistellut mummin laineille piipattua lumenvalkoista tukkaa ja kristallista karkkipurkkia, johon luotiin serkkujen ja veljien kanssa kaihoisia katseita. Yhtään karamellia ei saanut suuhun päätyä ennen kuin mummi antoi luvan. Eikä koskaan tullut mieleenkään salaa napata yhtään. Mummia kunnioitti. Olen muistellut pappaa, hänen olkihattuaan, sinistä Fiatia ja alati hymyileviä silmiä. Jos voisin, kysyisin nyt isovanhemmiltani, miltä vanheneminen heistä tuntui? Pelottiko eläkkeen riittävyys ja se, että ryppyjä kasaantuu joka puolelle? Kuinka paljon he olivat varautuneet vanhenemiseen?

Vanhuus on nykyään erilaista kuin ennen. Mielikuvat ryppyisistä ja harmaantuneista mummoista keinutuolissa sukkaa kutomassa ovat auttamatta aikansa eläneet. Kun nykylapselle mainitsee mummon, enää harvalle nousee ensimmäisenä mieleen kuva pullapitkosta ja pannukahvista, joita tarjoillaan silitetyn valkoisen pitsiliinan koristaman antiikkipöydän ääressä. Nyky-mummoilla harvemmin enää on suurta kultaista kameekorua mustan mekkonsa rintamuksessa ja jaloistakin löytyy useimmiten Aino-tossujen sijaan muodikkaat tennarit.

Miltä vanheneminen tuntuu maailmassa, jossa oma teinivuosien idoli Madonna edelleen 60-vuotiaana poseeraa paljastavissa alusvaatteissa lehtien kansissa viimeisen päälle viritettyjä lihaksiaan pullistellen?

Miten asia oikeastaan pitäisi ajatella? Sitenkö, että ikävuodet eivät tee kenestäkään automaattisesti ”vanhusta” vai siten, että vanheneminen on huono juttu? Oliko ennen helpompi vanheta? Mustavalkoisissa Suomi-filmeissä mummot ovat arvostettuja perheen matriarkkoja, jotka lyövät keppiä lattiaan ja sanovat viimeisen sanan. Oliko ennen helpompaa, kun sai vanheta juuri siten kuin halusi ilman somen ja naistenlehtien rakentamaa painetta? Ehkäpä ennen oli pakko tehdä töitä vielä nykyisen eläkeiän jäätyä kauas taa, mutta oliko henkisesti joiltakin osin kevyempää? Elettiinkö huolettomammin ajatellen, että jokainen päivä on lahja vai pelättiinkö kuolemaa? Muistuttelivatko läheiset ennenkin testamenteista, edunvalvontavaltuutuksista ja siitä, että ”jonkun pitää sinutkin hoitaa, kun olet vanha”. Vai elettiinkö vaan? Ja jos vaan elettiin eikä murehdittu ja järjestelty liikoja ennakkoon, niin oliko se helpompaa?

Tällä hetkellä vietän itse päiväni ympäristössä, jossa olen keski-ikäisenä se kaikkein vanhin. Alkuun tuntui absurdilta ja koomiseltakin, kun nuoret heittelivät fraaseja ”Ei kyllä uskoisi, että olet noin vanha. Olet niin nuorekas!” Nyt on alkanut ärsyttää. Miten niin vanha? Miten niin nuorekas? Kenties ilmaisu on tarkoitettu kohteliaisuutena, mutta minusta se on enemmänkin ivallinen. Minusta sana nuorekas ainoastaan alleviivaa sitä, että olen sanan lausujan mielestä todellisuudessa vanha ja että nuoruus on jotain tavoittelemisen ja säilyttämisen arvoista. Koska vanhenemisesta on tullut synti? Miksi ihmeessä naistenlehdissä niin usein lisätään sanojen isoäiti tai 65-vuotias eteen tuo kirottu ilmaisu ”nuorekas”? Aivan kuin se olisi jotenkin ihmeellistä, että isoäiti seuraa aikaansa tai 65-vuotias elää normaalia elämää. Yhtä aikaa odotetaan, että ihmiset jatkaisivat työelämässä entistä pidempään ja samalla kuitenkin aliarvioidaan jatkuvasti ikääntyvää väestöä julistamalla jonkinlaisena ihmeenä, että 80-vuotias harrastaa yhdessä lapsenlapsensa kanssa.

Ison osan lapsuudestani mummu ja ukki asuivat samassa talossa kuin minä. Tuntui turvalliselta ja monella tapaa erityisesti lohdulliselta, että kotona oli aina joku, kun tuli koulusta. Mummu ei koskaan suuttunut ja ukki osasi kertoa kaiken omenapuista. Olin liian nuori, että olisin ymmärtänyt kysyä asiasta, mutta jotenkin minulle jäi tuntuma, että omat isovanhempani elivät hyvän vanhuuden. Kaikki neljä olivat olleet mukana sodassa ja koneet vuosien varrella monia raskaita menetyksiä, mutta jostain oli silti aina löytynyt luottoa siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Kaikki saivat asua omassa kodissaan ilman sairauksia aina siihen viimeiseen auringonlaskuun saakka. En usko, että kukaan heistä oli vakavasti edes miettinyt palvelutaloa tai vaippoihin joutumista. Elämä otettiin vastaan sellaisena kuin se tuli. Ajat ovat muuttuneet monessa mielessä. Onko enää edes mahdollista vanheta ilman, että murehtisi tai järjestelisi jotain?

En voi tietää, tuleeko minusta koskaan isoäitiä. Mutta jos tulee, niin toivon, että saan olla juuri sellainen kuin tahdon ja harrastaa juuri sellaisia asioita kuin tahdon. Toivon, ettei minua aseteta kenenkään toimesta minkäänlaiseen muottiin. Toivon, että jos minusta hyvältä tuntuu, saan vaikka liimata itseni keinutuoliin ja neuloa kymmenen sukkaa päivässä. Mutta jos jostain syystä tuntuu luontevalta, toivon, ettei kukaan puuttuisi siihenkään, vaikka tatuoisin itseni täyteen aina kaulaa myöden ja luukuttaisin gangstaräppiä niin, että koko rappu raikaa. Ei iän pidä määrittää ihmistä tai sitä, millainen oletusarvoisesti tulee olla ja olisi hyväksyttävää olla. Jokaisen elämä on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen iästä riippumatta. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, minkä ikäisiä olemme, olemmeko nuoria vai vanhoja? Kaikki olemme kuitenkin samaa rotua, ihmisiä.