Irti turhasta pelosta

Melanie Wasser 233297 Unsplash

Minä pelkään hiiriä ja sitä, että löydän toukkia jauhopussista. Pelkään, että joudun ihonsiirtoon, jos kaadun moottoripyörällä. Pelkään, että lempijogurttini valmistaminen lopetetaan ja joudun siirtymään viiliin. Pelkään, että kahvinkeitin jää päälle ja koti palaa. Pelkään, että hampaani alkavat tippua ja että kaikki Maria Callas -tallenteet katoavat universumista.

Täysin irrationaalista, sillä en osaa leipoa, joten kaapissani ei ole yhtään jauhopussia eikä hiiriäkään kerrostaloissa mitenkään liiaksi vilistä. Kahvinkeittimessäni on aikakatkaisu ja jogurttejakin kehitellään koko ajan sillä tahdilla, että uusi lempimaku löytyisi varmasti nopeasti. Ja onhan se nyt koomista, että pelkään moottoripyöräilyssä jostain kumman syystä juuri ihonsiirtoa, vaikka minulla on kunnolliset ajovarusteet. En kuitenkaan pelkää motoristeille valitettavan usein liikenneonnettomuuksien seurauksena aiheutuvia suuria murtumia ja sisäelinvammoja tai jopa kuolemaa, vaikka ne ovatkin paljon vakavampia asioita kuin yksi rullalle kuoriintunut sääri. Nämä pelot ovat yhtä huvittavia kuin 9-vuotiaan tyttäreni painajainen maailmanlopusta, jossa Donald Trump valloitti koko maapallon, ja suora lainaus lapsen suusta ”alkoi säätää niitä typeriä lakejaan ja rakennella aitoja”. Kaikkien näiden älyttömyyksien lisäksi pelkään tietysti oikeitakin asioita. Pelkään, että jollekin läheiselleni tapahtuu jotain ja sitä, että en syystä tai toisesta näkisi lasteni kasvavan aikuisiksi. Pelkään, etten osaa olla riittävän hyvä äiti tai puoliso, riittävän hyvä ihminen.

Mistä tämä jatkuva pelkääminen oikein johtuu? Miksi pitää koko ajan pelätä jotain?

Jos kaikki on hyvin, pelkää vähintäänkin sitä, että asiat eivät kerta kaikkiaan voi jatkua samalla lailla. Ei osaa nauttia täysillä, mistään, koska kuten sananlaskussakin sanotaan, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Mutta miksi päättyisi? Kuka sen on muka tieteellisesti todistanut, että asiat eivät voisi toisinaan sujua alusta loppuun onnistuneesti? Mikä on se pieni pessimisti meissä, joka pitää jatkuvasti niin kovaa meteliä, että yöunetkin välillä häiriintyvät? Onko kukaan loppujen lopuksi sinut itsensä kanssa, jos omia ratkaisujaan pitää jatkuvasti pelätä?

Ja mikä mielenkiintoista, pelolla on tapana levitä. Kun kuulee, että naapurin serkun tädin mies sai yt:ssä lähteä, mieleen häivähtää väistämättä pelko, että mitä jos minullekin käy niin? Ja jos käy, joudunko myymään kodin, pitääkö lasten lopettaa harrastukset jne. Kun on joskus peruskoulun jälkeen valittu urapolku ja ammatti, siinä pitäydytään helposti pakonomaisesti kuin hukkuva rantakaisloihin takertuen. Pelätään myöntää, että ehkä se oikea ala olisikin jokin muu. Ei uskalleta tavoitella unelmia, koska pelätään, ettei voida enää ylläpitää samaa elintasoa tai ostaa kerran kuussa uusia korkokenkiä. Mutta jos lakkaisi pelkäämästä elämää, saattaisi huomata, että joskus ne potkutkin voivat olla se todellinen pelastusrengas, johon hädässä kannattaa takertua.

Usein ihminen nimittäin uskaltaa muuttaa suuntaa vasta, kun on pakko.

Täysin pelotonta yksilöä ei varmasti ole olemassakaan, mutta jostain syystä tuntuu, että pahimpia pelkureita ovat parisuhdepelkääjät. Ei uskalleta sitoutua, koska pelätään, että saa siipeensä ja tulee petetyksi. Pelätään niin paljon, ettei uskalleta edes yrittää. Valehdellaan deitti-ilmoituksissa ja kasvotusten, koska pelätään, ettei riitä, jos on vain päällikkö, kun pitäisi olla johtaja. Pelätään, ettei kelvata sellaisena kuin on. Pelätään, että toinen pettää ja jättää ja nauraa lopuksi päälle. Ja jos sitten päädytään paisuhteeseen asti, siinä sinnitellään hampaat irvessä vaikka väkisin. Maksetaan parin vuoden aikana pitkä penni jollekin paperinmakuiselle pariterapeutille ja pidetään kotona mykkäkoulua joka toinen päivä, mutta ei uskalleta erota, koska pelätään, mitä muut ajattelevat. Pelätään yksin jäämistä ja perheen hajoamista ja sitä, etteivät aikuiset lapsetkaan ymmärrä ja katkaisevat välit. Pelätään sitä, miten osaa edes olla, jos toinen ei ole aamulla siinä vastapäätä mököttämässä kahvikupin ääressä. Pelätään syntipukin roolia ja uuteen onneen tarttumista niin paljon, että mieluummin riudutaan vähitellen hengiltä huonossa suhteessa ja annetaan oman minuuden salakavalasti, mutta varmasti kuihtua pois. Eroamattomuutta perustellaan usein lapsilla ja rahalla. Mutta eihän rahaakaan hautaan saa ja kuka meistä oikeasti haluaa antaa omille lapsille parisuhdemallin, jonka mukaan avioliittoon ei kuulu halaaminen, pussailu ja toisen huomioon ottaminen? Kuka voi kirkkain silmin väittää, että on lapsille hyväksi kasvaa ympäristössä, jossa jatkuvasti riidellään tai välit vanhempien kesken ovat niin tulehtuneet, etteivät nämä pysty sietämään toisiaan edes samassa huoneessa?

Suomisanakirja.fi määrittelee pelon seuraavasti: Jonkun selvästi tajuttavan tai kuvitellun vaaran aiheuttama hädän, tuskan tunne. Mutta kuka on määritellyt, että parisuhde on vaarallinen, kun siihen ryhtymistä, sitoutumista ja sen lopettamista pelätään niin paljon? Mitä jos yksinkertaisesti lakkaisimme pelkäämästä? Kaatuisiko maailma muka siihen? Tuskinpa sentään.