Pahinta on luopua huomisesta

Taylor Grote 347601 Unsplash

Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista. - Tilanne noin paha, kysyi Sini sitten hyvin tyynesti. On, vastasin ja tunsin syvää kiitollisuutta, ettei Sini ryhtynyt voivottelemaan. - Miten voit, hän kysyi seuraavaksi. Vastasin, että on niitä parempiakin aikoja ollut, mutten saanut avattua asiaa enempää. Nieleskelin taas itkua. Hävetti pyyhkiä silmiä siinä opettajanhuoneen kovalla sohvalla kuivahtaneen ja pölyisen jukkapalmun vieressä. - Voidaanko tavata? Mielellään pian, pyysin. Minulla oli niin paljon kysyttävää, ettei kaikkea saisi yhden puhelun aikana mitenkään käytyä läpi. Sovimme, että Sini tulisi seuraavana lauantaina meille syömään. M olisi työmatkalla sunnuntaihin saakka, ja tuntui mukavammalta keskustella näin yksityisestä asiasta kotona ravintolan sijaan. Huojennuin. Sinin kanssa puhuttuani asioihin tulisi varmasti tolkkua.

Laitoin simpukkapastaa, Sinin suosikkia. Tytöt söisivät samaa ruokaa, ja olin puolisalaa ylpeä heidän kaikkiruokaisuudestaan. Pari pulloa rieslingiä jäähtyi jääkaapissa. Ovikello soi hieman etuajassa - tässä suhteessa Sini ei ainakaan ollut muuttunut. Ulko-oven takana seisoi itsevarmasti pukeutunut, rennosti hymyilevä nainen krysanteemikimppu sylissään. Kampaus oli erilainen kuin ennen. Välähdyksenä näin itseni hänen silmissään, sen kuinka ahdistukseni näkyi sellaiselle, joka tiesi katsoa. Halasimme eteisessä pitkään. Kuinka hyvältä tuntuikaan toivottaa kotiinsa ihminen, johon luottaa. En voinut olla soimaamatta itseäni: Miksi en ollut pitänyt Siniin paremmin yhteyttä? Miksi en ollut häneen yhteydessä silloin, kun hän kävi läpi omaa eroaan?

Ruuan ja muutaman viinilasillisen jälkeen peittelin työt sänkyihinsä. Onneksi he nukahtivat nopeasti, ja pääsin takaisin keittiön pöydän ääreen. Kerroin Sinille liitostani M:n kanssa, siitä, kuinka olin ollut jo monta vuotta avioliitossani yksin. Kannattelin kulisseja, mutta oli täysin epäselvää, ketä varten. Eivät minun sukulaiseni tai ystäväni olleet sellaisia, että heitä varten olisi pitänyt esittää onnellista perhettä. Että en tietoisesti mennyt naimisiin itsekeskeisen nelikymppisen teinipojan kanssa, mutta tässä sitä oltiin. - Mikä sinusta tuntuu pahimmalta kun ajattelet, että eroaisitte, kysyi Sini ja katseli minua tiiviisti. Mietin kauan. - Se, että jos ja kun tämä perhe hajoaa, minulla ja minun lapsillani ei koskaan enää ole ydinperhettä. Kaikki se, mitä rakensimme - tai mitä luulin yhdessä M:n kanssa rakentavamme, ei olekaan minkään arvoista. -Niin, Sini vastasi, juuri tuo on kamalinta. Luopua entisistä unelmista ja tulevaisuuden toiveista. Myöntää, että pieleen meni. -Onko teillä nytkään ydinperhettä, kysyi Sini. Paperilla on, ajattelin, mutta ei se kyllä ole minkään arvoista.

-Milloin sinä tiesit, että avioliittonne on ohi, kysyin puolestani. Taas hävetti. Olin vuodattanut omia huoliani monta tuntia, enkä kysellyt Siniltä hänen elämästään. Sini maistoi lasistaan ja vilkaisi minua. -Kyllä se aika selväksi kävi, kun palasin päivää aiemmin työmatkalta kaksi vuotta sitten toukokuussa ja keittiössäni oli vieras nainen laittamassa ruokaa, hän sanoi tasaisella äänellä. - En voi väittää, että asia olisi tullut täysin yllätyksenä, sillä mies oli ollut niin paljon poissa kotoa ja niin poissaoleva, mutta se röyhkeys oli kyllä aikamoinen shokki.

Menin mykäksi. En osannut kuvitella, miltä tuntuisi kun omaa elämänpiiriä noin loukattaisiin. Kylmä tunne alkoi hiipiä kehooni jostakin rinnan ja kaulan seudulta. M oli ollut viimeiset vuodet yhä enemmän poissa kotoa ja hyvin, hyvin poissaoleva kotona ollessaan. Mitä, jos hänelläkin on toinen nainen?

Laura K-L

Erään avioeron tarina -blogisarja kuvaa kirjoittajansa Lauran tuntemuksia ja käytännön kokemuksia avioerosta. Tämä blogi on sarjan viides osa.