Kuka minusta huolehtii?

Elizabeth Lies 6702 Unsplash

Isän kasvot syttyivät, hän oli silmin nähden ilahtunut vieraistaan. ”Katsos ketkä tulivat, minun siskoni Marja ja Pekkakin” isä sanoi hymyillen vieressä olleelle sairaanhoitajalle. Seisoimme mieheni kanssa isän sängyn laidalla ja loimme toisiimme surullisen silmäyksen. Isän pikkusisko Marja oli kuollut jo neljä vuotta aikaisemmin ja Marjan ja Pekan erostakin oli miltei 15 vuotta. Isä ei enää muistanut, ei tunnistanut. Minulle oli helpompi leikkiä hetki Marjaa kuin riistää hymy isän kasvoilta. Vaikka tätä hetkeä on osannut odottaa jo monta vuotta, ei se silti tunnu yhtään sen helpommalta. Vuosia elimistössä mellastanut Parkinson, kaksi sydänkohtausta ja kiusoittelevasti aina uudelleen ja uudelleen vierailulle palaava syöpä ovat tehneet tehtävänsä. Aloin odottaa väistämätöntä. Kun sitten muutaman kuukauden kuluttua sain viestin isän kuolemasta, minä olin matkalla Tallinnaan. Laivassa kyyneleet tulivat surun lisäksi helpotuksesta. Isä oli ollut pois jo kauan. Nyt kipukin oli sitä. Suruun ostin matkalta Chanel -tyyppisen vaaleanpunaisen takin ja uuden siksak-kuvioisen mustavalkoisen mekon. En siksi, että olisin erityisemmin pitänyt niistä, vaan siksi, että ne olisivat olleet isän makuun. Halusin pitää isän vielä pitkään.

Isän sairautta murehtiessani, en ollut edes huomannut, että äitikin vanhenee. Puutarha, jota hän on huolella vuosikymmeniä vaalinut, on alkanut ilon lisäksi aiheuttaa myös stressiä. Reuman väsyttämät nivelet eivät enää taivu ja kasvimaan kuokkiminen saa polvet särkemään. Äiti on todennut, että pahinta on se, kun ei enää muista, kun pitää hakea sanoja, vaikka mielessä olisi kirkas kuva kerrottavasta tarinasta. Minä olen täällä ja äiti 100 km päässä. Mietin, kuinka kauan hän oikeasti voi asua yksin isossa talossa. Kuinka kauan se on enää turvallista, vaikka ympärillä ovatkin kaikki tärkeimmät eli muistot siitä, miten lapset juoksivat kilpaa talon ympäri ja leikkivät yleisurheilun MM-kisoja, kirjan lukeminen omenapuun alla ja puoliso ajamassa nurmikkoa. Onko minulla oikeus vaatia äitiä myymään muistonsa? Onko minulla omien pelkojeni johdosta oikeus pyytää, että joku välitysfirman kestohymyllä ja mauttomalla kravatilla varustettu helppoheikki saa iskeä oranssin kylttinsä äidin talon eteen? Sen talon, jonka valkoista tiiliseinää koristavat minun siihen 5-vuotiaana tälläämät sementtiset kädenjälkeni. Kumpi on tärkeämpää äidin mielenrauha vai minun?

Ajat ovat muuttuneet. Elämme pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Lapset hankitaan opiskelu- ja työpaineista johtuen entistä myöhemmin. Kun on 40, on päässyt vasta vauhtiin perheen ja uran kanssa. Moni iäkäs hoitaa eläkkeelle jäätyään lastenlasten lisäksi omia vanhempiaan ja siinä sivussa ehkä puolisoaankin. Me, ruuhkavuosia puolisokkoina ravihevosten lailla pinkovat x- ja y-sukupolvien edustajat, emme välttämättä edes huomaa, miten omat vanhemmat alkavat uupua ja harmaantua. Koska on oikeus sanoa, ettei jaksa? Onko moraalisesti väärin kieltäytyä hoitamasta lapsenlapsia tai omia vanhempiaan? Kuka huolehtii minusta, kun olen vanhus? Haluanko sitä taakkaa lapsilleni? Onko minulla edes oikeus odottaa moista?

Aamuisin peilistä näkyvät rypyt muistuttavat armottomasti, etten itsekään ole enää nuori. Lopullisesti havahduin asiaan, kun täytin 35 ja siirryin tilastoissa samaan ryhmään 50-vuotiaiden kanssa. Tässä sitä nyt ollaan keskellä elämää, rehellisesti keski-iässä ja edelleen kuitenkin niin keskeneräisenä. Naistenlehdet kertovat virkeistä nuorista isoäideistä. Tuntuu hassulta ajatella, että sellainen voisin itsekin jo teoriassa ikäni puolesta olla, jos olisin hankkinut omat lapseni hieman nuorempana. En ole voinut pysäyttää ikääntymistä, vaikka kuinka olen siirtynyt aiempaa paksumpiin ryppyvoiteisiin ja hankkinut moottoripyörän elinvoimaisuuttani todistellakseni. Mutta ei vanhenemisessa loppujen lopuksi pelottavaa ole kasvojen juonteet tai löysäksi muuttunut iho käsivarsissa. Pelottavinta on se, kun alkaa tosissaan tiedostaa oman kuolevaisuutensa. Kuten Pelikaanimies Leena Krohnin kirjoittamassa Ihmisen vaatteissa -romaanissa toteaa, ” Eläin on ikuinen, koska se ei tiedä kuolevansa”. Pelottavaa on nimenomaan, kun tajuaa, että jossain kohtaa on pakko alkaa järjestellä asioita sen mukaisesti, että kaikki on vain väliaikaista, ettemme ole ikuisia. Onkohan minusta sittenkään vielä siihen? Vai tyydynkö helpompaan vaihtoehtoon ja kuvittelen lentäväni kohti auringonlaskua, ikuisena, kuten Pelikaanimies kirjan pohjalta tehdyn elokuvan lopussa?