Mitä, jos sairastun itse?

Christian Holzinger 502231 Unsplash
On pitkä kuuma kesä / Ja mä aion elää sen / Pitkä kuuma kesä, sen sain / Se mullisti mun maailmain

Näin laulaa Pate Mustajärvi nuoruuteni klassikossa. Tutut sanat osuvat ja uppoavat tajuntaan täysin uudella tavalla ja syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Juuri nyt rakkaiden lyriikoiden takaa eivät enää kuulla kirkkaina muistot huolettomista festari-illoista kavereiden kanssa ja toiveikkuus, jollaiseen pystyy vain alle 20-vuotiaana. Mennyt kesä oli kuumempi kuin yksikään ja myös pidempi kuin mikään aikaisempi. Enkä tarkoita nyt koko Eurooppaa tasapuolisesti hemmotellutta hellettä.

Pitkä. Odottavan aika on aina pitkä. Päivät ja tunnit matelevat verkkaisesti eteenpäin kuin vanhentunut paksu siirappi, joka ei tahdo millään valua ulos purkista. Olisi kamala kiire saada kakku valmiiksi myyjäisiä varten, mutta siirappi ei suostu yhteistyöhön. Kun aika käy pitkäksi, mieli tekee tepposet ja alkaa rakennella mystisiä yhteyksiä ikivanhojen flunssien ja hammassärkyjen välille sekä manata pahinta mahdollista kohtaloa tapahtuvaksi.

Kuuma. Kun ei pääse eroon ahdistavista ajatuksista, joita mieli väkisin kasaa koko ajan eteen kuin esteitä 1500 metrin aitamatkalle. Piikkarit on lyöty naulaan jo vaikka kuinka kauan sitten, eikä kiilakorkosandaaleilla tunnu kovin fiksulta edes yrittää. Tämä kesä oli niin kuuma, että jossain kohtaa oli pakko riisua kaikki periaatteet yltään ja sortua googleen. Google, tuo kaikkien toimistotyöläisten ja trendsettereiden korkein jumaluus, joka tarjoaa vaihtoehtoisia vastauksia ongelmaan kuin ongelmaan. Vastauksia, joiden oikeellisuudesta ei pysty menemään takuuseen oppineinkaan professori.

Eläminen jäi aikomuksen asteelle. Olin suunnitellut kesälle vinon pinon projekteja, valokuvakirjoja työstettäväksi, moottoripyöräreissuja ajettavaksi, ystäviä tavattavaksi… Eläminen jäi vähemmälle erilaisten mystisten oireiden takia. Oireiden, jotka muistuttivat itsestään unettomina trooppisina ja valoisina öinä erilaisten särkyjen muodossa ja aamuisin muodottomaksi turvonneina kasvoina, joita ei edes paksu meikkikerros pelastanut.

Maailma ei ole vielä mullistunut, se on yhä sama. Mutta tunnelma oli kieltämättä absurdi, kun istuin omana syntymäpäivänäni kesän lopussa jo yhdeksännen lääkärin vastaanotolla. Kun tulee tarpeeksi vanhaksi, saa aina vain vähemmän syntymäpäivälahjoja. Kun ei ole Facebookissa, kovin harva muistaa enää onnitella. Lahjaksi sain tänä vuonna mieheltä kauniin hopeisen kaulakorun ja lupauksen Tallinnan hemmotteluviikonlopusta. Ystävien kanssa skoolattiin kesän päätökselle ja yhdelle kynttilälle lisää minun banaanitäytteisessä kinuskikakussani. Kuin Monopolissa konsanaan, lääkäri puolestaan antoi minulle ruusukuvioisen onnittelukortin sijaan ”vapaudu vankilasta” -pelikortin, sulkemalla pois tiettyjä sairauksia kuten aivokasvain tai suualueen syöpä. Samalla kuitenkin tuntui, että minut ohjattiin suoraan takaisin lähtöruutuun pysähdyttyäni Kasarmikadulla.

Sanat lääkärin suusta soivat yhä korvissa yhtä ärsyttävästi kuin tämän vuoden soitetuin kesäbiisi Tämä on neurologisen sairauden oire, neurologi jatkaa tästä. Levy jumittaa päässä enkä tiedä, miten saisin hypättyä seuraavan ääniraidan kohdalle. Jossain oman pääni sisällä kuulen taustaäänenä veljeni kahden vuoden takaa ”Mikset tee sitä nyt, viiden vuoden päästä voit olla pyörätuolissa” ja omat sanani äskettäin lääkärille: ”Isällä oli parkinsson”. Mielessäni lisään vielä: ”Tyttärellä on autismi, neurologisia molemmat.”

… sen sain / Se mullisti mun maailmain

ovat vielä irrallisia lauseita rockklassikossa. Kumpikaan, googlen miljoonat osumat, saati omien alojensa spesialistit eivät vielä ole osanneet antaa minulle vastauksia. Peli on kesken ja monta ruutua laudalla pysähtymättä. Mutta kaikesta huolimatta ”En jää, paikoilleni en nyt jää” kuten kappaleen lopussa lauletaan. Pelosta on osattava päästää irti.

En jää / paikoilleni en nyt jää.