Haluavatko kaikki päivän prinsessana?

Scott Webb 16955 Unsplash

Minulla oli pienenä valtava laatikollinen paperinukkeja. Jos kaupasta ei löytynyt, lastenvahteina toimineet naapurin lukiolaistytöt piirsivät mieluisia. Tärkeintä oli, että mekoissa oli suuret puhvihihat, juuri sellaiset kuin erään tunnetun prinsessan hääpuvussa. Tuo tunnettu prinsessa ja kaikkein kaunein paperinukke oli tietysti Diana, jolla kukaan muu ei saanut leikkiä. Dianan unelmapuvusta ja hääloistosta pääsin osalliseksi ainoastaan jälkeen päin paperinuken kautta, mutta vuoden 1986 kuninkaallisista häistä ja Fergien hieman maltillisemmista puhvihihoista minulla on jo kirkas muistikuva. Aloin itsekin piirrellä hääpukuja, joille veli kavereineen nauroi. Olin yksi niistä miljoonista pikkutytöistä, jotka haaveilivat mauttomista silkki- ja pitsivuorista, jalokivitiarasta, omasta prinssistään ja tietysti ennen kaikkea puolikkaasta valtakunnasta ja Happily Ever After -lopusta. Nyt itseni kaltaisia kirkasotsaisia pikkutyttöjä on varmasti vielä entistäkin enemmän. Livetelevisoin lisäksi some ja nettitabloidit pitävät huolen siitä, ettei sekuntiakaan Harryn ja Meghanin suuresta hetkestä pääse livahtamaan ohi. Tiskirättien, muistomukien ja imelien rakkauden syttymisestä kertovien tv-dokumenttien muodossa, kuninkaalliset häät ovat tunkeneet vasten kasvoja jo monta kuukautta.

Olen itse ollut järjestämässä neljiä häitä. Olen kiertänyt hääpukuliikkeitä, kyynelehtinyt kirkossa, pitänyt puheita ja omistanut monta kaunista kesäiltaa täydellisten pöytäkoristeiden askartelulle. Yhdetkään häistä eivät olleet omani, sillä jossain kohtaa haaveeni käänsivät näyttävästi takkia. Miksi? Ehkä jokin alitajunnassa kammosi kaikkea häihin liittyvää hössötystä. Ehkä pelkäsin syytä sille, ettei Diana -paperinuken mukana ollut tullut Charlesia. Vaikka uskoin vakaasti, että oma avioliittoni kestää, oliko aivojeni unohdetussa peräkammarissa sittenkin epäilyksiä, kun en ollut valmis käyttämään kaikkea sitä aikaa ja vaivaa häihin?

Meidät vihittiin koruttomasti naapurikaupungin maistraatissa. Todistajina toimi kaksi vierasta virkamiestä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Puvun olin sentään hankkinut, mutta siinä ei ollut puhvihihoja, saati laahusta ja väriltäänkin se oli viininpunainen. Emme kertoneet etukäteen kenellekään, vaan lähetimme myöhemmin sukulaisille ja ystäville valokuvat ilmoittaaksemme, että olimme lausuneet sen yhden suuren sanan ” tahdon”. Se, etten halunnut häitä, aiheutti parisuhteemme ensimmäisen oikean riidan. ”Kyllähän ne kuuluisi järjestää”, mies totesi ”se on perinne”. Minä koin toisin. Halusin ilman suureellisia juhlia korostaa, että kyse oli juuri meistä kahdesta, vain ja ainoastaan meistä.

Jos unohdetaan historia ja perinteet, miksi kukaan oikeastaan haluaa häät? Eikö avioliiton solmimisessa ole nimenomaan kyse kahden ihmisen välisestä yksityisasiasta ja sitoutumisesta toisiinsa? Miksi pitäisi stressata vuosi etukäteen, kestääkö hääkakun kuorrutus mahdolliset helteet tai kutsua pikkuserkut, joita ei kenties ole koskaan itse tavannut? Muuttuuko rakkaus jotenkin suuremmaksi, jos sitä julistaa julkisesti kaikille? Vaikka naimisiin meno on ilon aihe, muistaako moni ajatella, että vihkivalat eivät ole pelkkää kaunista sanahelinää vaan niillä on myös juridinen painoarvo? Ärsyttävästä puolisosta eroon pääseminen on paljon monimutkaisempi prosessi kuin eron seurauksena tarpeettomaksi käyneen unelmakodin myynti.

Kieltämättä siinä oli jotain ironiaa, kun viime elokuussa löysin itseni taas samassa paikasta kuin 12 vuotta aikaisemmin. En tosin ollut menossa vihille ja seuralainenkin oli toinen. Mies halusi vielä viettää kesän lopuksi romanttisen yön jossain. Hän valitteli, miten kaikki hotellit pienessä kaupungissa olivat täynnä, ettei löytynyt kuin tämä yksi, jossa oli tilaa. Ja siinä me sitten seisoimme minulle tutussa hissiaulassa. Edellisellä kerralla olin vain painanut hissin nappia 2 kolmosen sijaan. Olo oli absurdi, kun totesin, että yövymme minun vihkipaikkani yläkerrassa. Loppujen lopuksi naimisiin meno on vain osa ihmisen arkea, hetki muiden joukossa.

Ensimmäistä hääpäivää sanotaan paperihäiksi. Muistelen taas lapsuuteni paperinukkeja ja sitä, miten hauraita ne olivat. Jos niitä käsitteli liian kovakouraisesti, vaatteiden kiinnityshakaset saattoivat katketa tai pahimmillaan nuken kaula. Aviopari on vähän kuin kaksi paperinukkea. Huolimatta siitä, kuinka vahvoja yksilöitä olemme, olemme samalla myös hauraita. Kun jotain repeytyy, voi koittaa teipata, mutta entiselleen mikään ei enää palaa. Onnea tasapuolisesti kaikille kesän vihkipareille! Muistakaa olla helliä ja kunnioittavia toisianne kohtaan, sillä luottamus on herkkä repeämään eikä kaikkea voi liimalla korjata.