Ei eroa suunnitella

Lesly Juarez 508293 Unsplash

Marraskuu 2002 keskustan kauppakeskuksen jo lakkautettu kahvila, jonka nimeä en jännitykseltäni rekisteröinyt. Minulla oli päälläni punainen villakangastakki, jossa oli muhkea turkisreunus, päässä musta huivi ja korvissa suuret hopearenkaat. Muistan kirkkaasti hänen tummasinisen neuleensa, jäänsiniset silmät ja tummanruskean parran. Kahvi jätti nälkäiseksi niin mielen kuin vatsankin ja päädyimme kebabin kautta rupattelemaan koko yöksi minun pieneen opiskelijasoluuni. Ensimmäistä kertaa tuntui helpolta nukahtaa jonkun viereen. Jokin liimasi meidät toisiimme jo heti ensitapaamisella. Ensimmäisen vuoden aikana vietimme erossa kaksi yötä ja toinen oli henkisesti läsnä joka sekunti.

Yhtä tarkkaan kuin ensitapaamisen, muistan myös eron ja ensimmäisen yöni yksin omassa kodissani syyskuussa 2014. Nurkat täynnä muistoja sisältäviä laatikoita, lattioilla lapsuudenkodista ja mummilasta tutut räsymatot ja vielä sisustamattomat huoneet tytöille. Ensimmäistä kertaa elämässäni postiluukussa luki vain yksi nimi, Sola. Kirjaimellisesi yksinäinen olo. Sen piti olla juhlailta, uuden alku. Keittiön työtason nurkalla jo pari päivää avaamistaan odottanut australialainen Cabernet Sauvignon oli sillä kertaa valittu puhtaasti pullon ulkonäön perusteella. Pullon etiketissä komeili kuumailmapallo ja nimi oli enteilevästi Breathing Space. Oma tila, josta olin niin haaveillut, tuntui kuitenkin jotenkin tukahduttavalta. Istuin parvekkeella kynttilöiden valossa, sytytin pikkusikarin ja katselin kaukana merellä ohi lipunutta rahtilaivaa. Minä, joka en ole koskaan ollut herkkä itkemään huomasin vollottavani kuin vauva. Tuntui kuin olisin voinut hirttäytyä viinipullon kyljessä olleen kuumailmapallon naruihin. Miten tässä näin kävi? Miten minä muutuin keskiluokkaisesta idyllisestä perheenäidistä eronneeksi nakkisoppaa hämmentäväksi väsyneeksi lähiöäidiksi?

Kun sitoo itsensä toiseen, pitäisi osata ajatella pelottavan pitkälle.

Perhe. Kaksi kaunista tyttölasta ja kaikki näennäisesti kunnossa. Se tavallinen tarina. Nuorena solmittu liitto, ruuhkavuodet ja se, ettei ymmärrä antaa tarpeeksi aikaa parisuhteelle, erilleen kasvaminen. Kuin huomaamattaan jättää puolison helposti arvojärjestyksessä viimeiseksi. Luottaa siihen, mitä avioliittolupauksessa on sovittu, ”niin myötä kuin vastamäessä”. Ensin tulevat lasten tarpeet, työ, kotityöt, harrastukset, ystävät ja lopuksi vasta se puoliso, joka nyt kuitenkin on siinä ja varmasti ymmärtää. Jossain kohtaa väistämättä huomaa, ettei enää tunne itseään, saati sitä toista, jota on puolisokseen nimittänyt jo miltei kymmenen vuoden ajan. On hukannut molemmat johonkin sinne päiväkotirumban ja esimiehen vaatimien Excel-raporttien välitilaan. Voiko siitä selvitä edes teoriassa? Jos ei saa avioliittoa kuntoon, voiko saada aikaan edes toimivan ihmissuhteen?

Tämän piti olla meidän kahden onnellisella ikuisuudella varustettu satu, jossa prinsessa saa prinssinsä. Tämän sadun piti kestää aikaa vähintäänkin yhtä hyvin kuin ruokatehtaan tunnusmusiikki einesmainoksissa. Näin jälkeenpäin tuntuu kovin naivilta, miten vakaasti molemmat siihen uskoimme. Avioehtoakaan ei edes mietitty, koska emmehän me koskaan eroa. Kun sitoo itsensä toiseen, pitäisi osata ajatella pelottavan pitkälle. Miten se onnistuu, kun on jo huomaamattaan ehtinyt iskeä ruusunpunaisin linssein varustetut lasit pikaliimalla nenälleen? Vähän kuin olisi optikolla valitsemassa uusia laseja. Samalla tavalla kuin rakkauden huumassa, kehyshyllyjen trendipaljouden edessä helposti unohtaa, että loppujen lopuksi pokia tärkeämpää ovat linssien ominaisuudet. Lukulaseilla ei näe kauas, mutta monitehotkin tuntuvat ahdistavalta ajatukselta.