Ehkä ensi jouluna?

Thought Catalog 480626 Unsplash

Ensimmäiset ärsyttävästi välkkyvät värikkäät led-valot ilmestyivät läheisen ostoskeskuksen näyteikkunoihin jo lokakuun lopussa. Harmaa maa ja vihreä nurmi ovat pitäneet joulumielen kuitenkin kaukana. On tuntunut absurdilta, miten lähellä tuo länsimaisen yhteisön suurin kaupallinen hurmosjuhla on. Vaikka en tiedä, muuttaisiko lumikaan mitään. Olen kai aina ollut enemmän tai vähemmän jouluahdistuja, sillä en ole koskaan jaksanut innostua piparitalkoista, joulukadun avajaisista tai minkään sortin myyjäisistä. En osaa stressata tekemättömistä siivouksista, koristelemattomasta kodista, saati ostamattomista lahjoista. Mutta sitäkin enemmän stressaan kaikkea tohinaa ympärilläni ja odotuksia, joita joulun viettoon liittyy. Minä haluaisin useimmiten vain unohtaa koko joulun. 

Eikö jouluna olisi tarkoitus vain rauhoittua?

Tästä tulee viides erilainen joulu. Viides ilman isää. Vaikka äiti edelleen valmistaa samat laatikot ja kätkee joulupuuroon ison kasan manteleita, jotta kaikille varmasti riittäisi, ei mikään ole enää samanlaista. Jotain puuttuu. Isä ei ole enää lukemassa evankeliumia ennen ruokaa tai pelaamassa sakkia kynttilän valossa veljen kanssa. Haudoille ajetaan hiljaisuudessa. Radio pitää huolen siitä, ettei ole pakko puhua. Puuttuvat isän muistelut nuoruudesta, isän nauru. Ollaan jotenkin mykempiä kuin ennen, hymyttömämpiä. Isä oli se meidän perheen jouluihminen, harmaassa parrassaan kuin itse joulupukki, joka rakasti kuusen koristelua ja joululauluja. Jotenkin isä onnistui aina hankkimaan ne lahjatkin, joita me lapsina toivoimme. Onnistui, vaikka raha oli tiukassa. Isässä oli joulun taikaa. Entisestä joulusta on jäljellä enää Frank Capran Ihmeellinen on elämä -elokuva, joka sekin tuo mieleeni isän ja hänen intohimonsa 40-luvun elokuviin.

Viides erilainen joulu, vaikka puitteet ovat monella tapaa samat. Aattona reissaamme edelleen tutusti lapsuudenkotiini, minä, ex-mies ja tytöt. Edelleen sama rutiini, vaikka tämä on jo viides joulu avioeron jälkeen. Varmasti outoa monen mielestä, minun itsenikin.  Vietämme joulua perheenä, mutta emme ole samassa merkityksessä perhe kuin ennen. Tunnetaso on toinen, laimeampi. Kumpikin meistä haluaisi todennäköisesti olla jossain muualla. Minä haluaisin olla oman kumppani luona, joka viettää nyt joulun tahollaan omien lastensa ja sukunsa kanssa, omien perinteidensä mukaisesti.

En oikein osaa sanoa, miksi tähän on ajauduttu. Ehkä pelko on estänyt muuttamasta asioita. Ehkä siksi, että meistä aikuisista kukaan ei taida olla varsinainen jouluihminen, mutta lasten perinteet tuntuvat tärkeiltä. Ehkä siksi, että joulu on aina ollut niin korostetusti perhejuhla, että meitä pelottaa jollain tasolla oma alakuloisuutemme. Mitä jos uudenlainen joulu ei kirkastaisikaan mieliä? 

Mitä jos ne uudet omat jouluperinteet eivät palauttaisikaan joulun taikaa?

Ensimmäisenä jouluna eron jälkeen sekä minä että äitini kutsuimme ex-mieheni mukaan pyhien viettoon. Varmaankin siksi, että molemmat pelkäsimme, että tunnelma olisi kerta kaikkiaan liian synkeä jopa lapsille, jos kaksi oleellista ihmistä olisi kerralla pois. Ja jossain siellä pelon jälkimainingeissa kai hortoilemme edelleen. Äiti pelkää, että me emme enää tule kumpikaan joulun viettoon. Ja minä pelkään sanoa äidille, että haluaisin rakentaa vihdoin omat jouluperinteeni.

Tiedän, että on olemassa paljon eroperheitä, joissa jokainen pyhä ja koulun lomapäivä sovitaan vuosittain erikseen paperille juristien läsnä ollessa. Vuorotellaan joulua tai jaetaan pyhäpäivät kristillisesti tasan. Olisiko se loppujen lopuksi yksinkertaisempaa? Ehkä se vapauttaisi tästä tasapainottelusta ja pakottaisi rakentamaan oman näköisen joulun. Ehkä silloin olisi helpompi kieltäytyä sukuperinteistä, kun juristikin siihen suorastaan velvoittaisi. Olisivatko pyhät helpompia, jos ei oltaisi exän kanssa sukuinemme niin läheisiä?

Viime vuonna vietin ensin perinteisen aaton lapsuudenkodissani. Lapset jäivät kinkkuja sulattelemaan isälleen ja minä käperryin oman mieheni kainaloon punaviinilasi kädessäni. Juuri siinä hetkessä minä myös tajusin, että tämän ihmisen kanssa minä haluan aattoni tulevaisuudessakin viettää. Ja silti olemme taas samassa tilanteessa, kumpikin tahoillamme, jumissa omien perinteidemme kanssa. Joulu on täynnä ristiriitoja ja erilaisia odotuksia. Koska opimme sanomaan ei ja ottamaan oman tilamme?

Ehkä helpointa olisi vain istua koko joulun aika kotona näkemättä ketään. Silloin ei pettäisi kenenkään odotuksia, olisi tasapuolinen kaikille. Jos vain nukkuisi joulun ohi. Jos kuuntelisi musiikkia ja katsoisi keskeytyksettä klassikkoelokuvia, valvoisi yöt ja nukkuisi päivät, söisi kilokaupalla suklaata, maistelisi punaviiniä ja konjakkia vilttiin kääriytyneenä villasukat jalassa. Vielä en ole uskaltanut toivettani toteuttaa, vaikka joka vuosi siitä haaveilen. Ehkä ensi jouluna?