Avioero voi vahvistaa vanhemmuutta

Alberto Casetta 349138 Unsplash

Muistan, miten istuimme Siirin isän kanssa rinnatusten beigellä sohvalla vielä uudelta tuoksuvassa rivitalokodissamme ja tuijotimme ilmeettömin kasvoin suuren television ruutua. Kuuluisan dokumentaristin uutuus Louis Theroux ja autistit osui ja upposi voiveitsen lailla syvälle koko tajuntaan. Theroux haastatteli avioparia, jolla oli autistiset kaksoset ja kysyi, kuinka paljon lasten erityisyys rasittaa parisuhdetta. Uupunut isä vastasi, ettei mikään ole kuin ennen, ettei avioliitto enää koskaan palaa entiselleen, nauru ja hauskuus jää pois. Hän pyyhki kyyneleitään ja poistui kameran kantamattomiin. Katsoimme Siirin isän kanssa toisiimme ja nyökyttelimme, samaistuimme tavalla, johon ei pysty kuin samassa tilanteessa oleva.

Emme puhuneet mitään, mutta sanaton ymmärrys peitti alleen koko valoisan olohuoneemme kuin paksu ja lämmin viltti, jonka sisälle kääriydytään, kun pitkäkestoinen flunssa kaataa petiin eikä loppua näy. Uusi koti, joka oli hankittu parisuhteen parantamiseksi, lisäajan saamiseksi, ei pelastanut meitäkään siltä faktalta, että erityisvanhemmuus vaatii parisuhteelta niin suuren veron, ettei kaikkien kantokyky yksinkertaisesti riitä.

Olen kuullut sanottavan, että avioliitolla on hyvät mahdollisuudet onnistua, jos selvitään siihen, että nuorin lapsi täyttää 5 vuotta.

Mutta entäpä, jos ei voi olla varma, loppuuko leikki-ikä ei koskaan? Yleensä voi luottaa, että asioilla on aina päätepisteensä, että joskus helpottaa. Työttömyys päättyy aikanaan ja masennuksesta voi selvitä. Mutta miten asennoituu siihen, ettei yhteistä aikaa välttämättä koskaan tule? Miten asennoitua siihen, että lapsi saattaa iästä huolimatta tarvita aina sen yhden aikuisen ja vuorotellen valvotut yöt? Oman ajan voi ottaa lähtemällä lenkille ja jättämällä toisen vanhemman selviytymään, mutta eihän sillä parisuhdetta ylläpidetä. Kenen mielestä on reilua valita oman minuuden säilyttämisen ja parisuhteen väliltä? Onko järkevää laittaa kaikki odotustilaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kun kukaan ei tiedä edes omien päiviensä määrää? Omasta mielestäni ei ole.

Aina puhutaan siitä, miten parisuhdetta tulisi hoitaa ja siitä, että pitää järjestää yhteisiä treffi-iltoja ja aikaa arkeen. Mutta vielä ei ole kuitenkaan keksitty, mistä löytyisi se hyvä haltijakummi, joka järjestäisi vuorokauteen ylimääräiset tunnit, olisi silminä vanhempien selässä ja riitelisi viranomaisten kanssa. Kaupungit ja yhdistykset lupaavat hoitoapua ja omaishoitajan vapaita. Mutta entäpä, jos kaupungin määrittämällä tilapäishoitopaikalla on asiakkaita enemmän kuin paikkoja eivätkä vapaat toteudu? Kuinka moni pystyy kalenteroimaan elämänsä vuodeksi eteenpäin, jotta saisi vapaansa varmistettua? Millaiset ennustajan lahjat tarvitaan, jotta tietää, koska edessä on läheisen hautajaiset tai mihin päivään toisen lapsen kitarakonsertti osuu? Entäpä, jos hoitoapua tarjoava toimija ilmoittaa, ettei heillä ole juuri tälle erityislapselle sopivaa hoitajaa? Entä, jos ainoa kaupungin tarjoama mahdollisuus hoitoavun saamiseksi on lastensuojeluilmoituksen tekeminen omasta perheestään? Kuinka moni on valmis ilmiantamaan itsensä rekisteriin, sanomaan, ettei jaksa vanhempana, vain jotta saisi aikaa parisuhteelle?

Ja mitä sitten, jos perheessä on muitakin lapsia?

Jokainen lapsi ansaitsee vanhempiensa jakamattoman huomion, ja erityisen sisaruksen kanssa kasvaessa sellaista voi olla mahdoton tarjota. Valitseeko siis äitinä tai isänä sen, että ne muut lapset pääsevät joskus tekemään tuiki tavallisia asioita kuten pyöräily tai luistelu, jotka ovat muuten mahdottomia toteuttaa? Vai valitseeko sen, että lähtee tuntemaan syyllisyyttä puolison kanssa kylpylähotelliin ja vie muut lapset mummolaan? Laskeeko suruvihon oman parisuhteensa haudalle, jos valitsee käyttää tilapäishoidon vapaan siihen, ettei sen toisen lapsen tarvitse aina olla se, jonka vanhemmat eivät koskaan ole läsnä musiikkikoulun esityksissä? Voiko mitään edes reaalisesti pelastaa, jos kestää 9 vuotta ennen kuin saa kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa? Onko ihme, jos yhteiset puheenaiheet ovat loppuneet? Jaksaako kaiken keskellä yrittää tutustua puolisoon uudestaan?

Kun kerroin erostamme, Siirin puheterapeutti totesi, ettei ole tarvetta tuntea syyllisyyttä, sillä tutkimuksen mukaan autistien vanhemmista 78 % eroaa. Niin suuren rasituksen erityisyys perheessä aiheuttaa parisuhteelle. Ilo ja nauru katoaa helposti, kun puolisot muuttuvat pelkäksi huoltojoukoksi.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että ”vanhempien hyvä parisuhde on lapsen koti”. Jos parisuhde ei ole enää hyvä, jos sitä ei käytännössä ole, eikö ole järkevämpi rakentaa uudenlainen koti, joka perustuu vanhempien hyvään ihmissuhteeseen?

En ole katkera siitä, että avioliittomme hajosi. Niin olisi voinut käydä joka tapauksessa ilman erityislasta ja ajanpuutettakin. Olemme puhuneet avoimesti siitä, miten ero oli ainoa vaihtoehto. Ero antoi meille molemmille takaisin oman kadotetun minuutemme, aikaa hoitaa itseä, nukkua joka toinen viikko täydet yöt. Parisuhde hajosi, mutta ero pelasti ihmissuhteemme ja antoi lapsille kaksi vanhempaa, joilla on nyt enemmän energiaa olla läsnä sataprosenttisesti. Joku voi sanoa, että olimme itsekkäitä. Mutta minusta asia on päinvastoin. Valitsimme sen, että voimme antaa kaikkemme lapsille. Olemme edelleen perhe, joka tukee toisiaan ja iloitsee toisen onnesta. Rakkaus on muuttunut ystävyydeksi ja arvostukseksi toista kohtaan.

Olen kiitollinen siitä, mitä opimme. Olen kiitollinen siitä, että minulla on nyt ihmissuhde, jollaista en olisi koskaan muuten voinut luoda. Erityislapsen vanhemmuus on hionut minut ja ex-mieheni tiiviisti yhteen. Emme ole enää aviopari, mutta olemme taistelupari, jolla on sama tavoite. Tiedän, ettei minun tarvitse yksin sotia Siirin oikeuksien puolesta. Tiedän, että on olemassa toinenkin ihminen, joka on valmis taisteluun rinnallani tuli, mitä tuli. Minua ja Siirin isää yhdistää ikuisesti yksi asia, Siiri on meille molemmille maailman tärkein. Meillä on maailman kaunein side, jota kukaan ei voi katkaista, yhteinen rakkauden kohde ja onnen aihe.